10.4.2017

Editointia editointia

Puolivälin yli, väkisin vääntäen. Miksi kirjoittaessa tulee aina kohta, kun tekisi mieli vain unohtaa koko kirjoittaminen, poistaa tekstiin liittyvät tiedostot koneelta ja leikkiä, ettei koskaan aloittanutkaan.

Olen siis jumissa, ollut jo useamman päivän. Hakkaan päätäni seinään, olen tyytymätön kaikkeen mitä kirjoitan, näen kokonaiskuvan, mutta kirjoittaessa se karkaa ja saan aikaan pelkkiä plaa plaa lillukanvarsia.

Kokonainen kirja on vaikea hallita yksikkönä, pitäisi jakaa pienempiin osiin. Keskittyä lukuihin, koko kirjan sijaan. Päättää mistä luku alkaa, mihin loppuu ja mitä HALUAN luvussa tapahtuvan. Ja kirjoittaa asiat tekstiksi.

Kun istun koneelle, näen pelkkää tyhjää. Vaikka olisin kirjoittanut listan asioista, jotka haluan liittää tekstiin, pää humisee kuin lehdetön metsä kevättuulessa.

Pelkään laittaa tekstiä sivuun. Tiedän että se on käynyt liian tutuksi ja osa sen huonommuutta johtuu tuosta tuttuudesta, mutta jos nyt siirrän tekstin hautumaan, en palaa sen ääreen ehkä koskaan. Koneeni on täynnä hienoja alkuja, mutta vähemmän upeita ehyitä ja kokonaisia tarinoita.

Joten jatkan pakertamista, vaikka ryppy kulmien välissä syvenee, ahdistaa ja turhauttaa. Pelottaa, saanko kasaan kokonaista tarinaa. Kannesta kanteen kirjoitettua kirjaa.

Jotain hyötyä näistä päivistä on, sain suorittua melko ison rankaläjän tulevaa haketusta varten. Fyysinen raskas työ tässä kohtaa tuntuu lohdulliselta, jos en saa kirjoitettua, saan sentään aikaan edes jotain.

Rankaläjän oikomisen lisäksi olen kuljeskellut tonttia edes takas ja ympäri. Pihasuunnitelma alkaa hahmottua. Olen sekä innoissani, että peloissani senkin suhteen. Kun aloittaa jotain suurta, on hyvin epävarmaa saako suunnitelman toteutettua, sellaisena kuin halusi. Ehkä tuon vuoksi, en ole koskaan aloittanut mitään kovin suurta ja elämäni on ollut varsin pientä.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti