16.1.2017

Näpistelevä Lukija

Voisikohan tuota käyttää novellin nimenä? Ehkä kirjoitan joskus aiheesta novellin, mutta tänään keskityn miettimään, mitä noilla sanoillani tarkoitan. 

Se mitä seuraavaksi kerron ei liity mihinkään yksittäiseen kirjaan, vaan kirjoihin yleensä. 


Ja se voi olla syy pitkään lukemattomaan kauteeni. Olen ajatellut, että on "rumaa" hypellä kirja läpi niin, ettei lue jokaista sanaa ja rakenna tarkkaa kuviota lukemastaan. Olen "näpistänyt" tarinan ytimen, useiden satojen sivujen opuksesta. 

En tiedä saako tällaista kertoa julkisesti, että luen "selaillen" kirjat, jotka eivät jaksa kiinnostaa. Poimin mielenkiintoiset kohdat ja hyppelen ohi kohdat, jotka mielestäni toistavat jo kerrottua, vain hiukan eri kulmasta. Luen siis vain kirjan pääjuonen.

Tällaiseen huomaan sortuvani, etenkin paksuja sukusaagoja lukiessa. Silti, koen ettei tarina rikkoonnu lukutavastani huolimatta. Pikemminkin niin, että tutustun tarinaan riittävän hyvin, jotta saan kokonaisuuden esiin. En pakota itseäni lukemaan tekstiä, joka ei jaksa kiinnostaa, jos pakottaisin... kirja jäisi lukematta ja tarina jäisi kokematta. Kirja unohtuisi yöpöydälle, josta palauttaisin sen kirjastoon, määräajan umpeutuessa.

Uskaltaako kukaan myöntää tekevänsä samaa?


Onko se mitä teen, härskiä kirjailijan hyväksikäyttöä? Minähän poimin vain mansikat kakusta ja jätän huomiotta suuren osan siitä, minkä kanssa kirjailija on kirjoittaessaan taistellut huiman kauan ja vaivaa säästämättä.

Se, että kirjoitan itse, nostaa omaa kynnystäni tarinoida. Tämän "näpistelevän" lukutapani vuoksi ja siitä johtuen, koen että oman tekstini pitäisi olla joka lauseellaan, tarinasta jotain uutta kertovaa. Tarinan suvantovaiheet (lepohetket) eivät saisi olla niin pitkiä, että lukijaa alkaa kyllästyttää, tai että tämä alkaa harppoa, löytääkseen kohdan, jossa tarina taas imaisee mukaansa. Suvantovaiheita toki tarvitaan, mutta niiden pituus ja paikka johon ne sijoittaa, on hyvin tärkeää lukukokemuksen kannalta. Enkä  missään nimessä kuvittele suoriutuvani tuosta haasteesta yhtään minua aiemmin kirjoittaneita paremmin, päin vastoin.

Mutta siis, olen keskustellut tästä aiheesta myös mieheni kanssa, joka on lukenut paljon. Nykyisin kuuntelemme äänikirjoja autoillessa ja huomaamme nuo "liibalaaba" kohdat liki yhtäaikaa. Kohdat kun tarina jää hurttaamaan, pyörimään paikoillaan, joskus kelaamme äänikirjaakin eteenpäin, jotta tarina taas lähtisi liikkeelle.

Olemmeko huonoja lukijoita, vai vain ihmisiä, jotka nykyaika on saavuttanut keski-iästä huolimatta? 


Olemme ahneita hyville tarinoille, mutta laiskoja sietämään viivyttelyä. Johtuuko kaikki siitä, että kaikki on nykyisin heti ja tässä saatavilla? Telkkarin sijaan katselemme iltaisin Yle Areenasta dokumentteja, usein Youtube-videoita ja kun nekin alkavat tuntua liian hitailta, siirrymme Instagramin nopeutettujen videoiden pariin. Niissä kun näkyy vain olennainen ja sekin nopeutettuna.

Ovatko nämä kaksi maailmaa, hidas lukeminen ja nopeutettu videopätkä toistensa vastakohtia, vai voisiko niistä nauttia limittäin lomittain?

Mihin kirjallisuus kehittyy? Onko pakko valita joko tai, vai voisiko kaiken laittaa samaan kattilaan ja sekoittaa?

Aika näyttää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti