7.11.2016

Miksi joskus ei tee mieli kirjoittaa.

TALVILAMPI öljy levylle 33x43,5cm


Aina välillä löydän itseni ties mistä, välttelemästä koneelle istumista. Kun sitten istun, avaan tekstin ja alan kirjoittaa, hymyilen. Miksi ihmeessä vastustelin aloittamista, vaikka nautin kirjoittamisesta?

Netti ja oppaat ovat täynnä vinkkejä kuinka välttää tyhjän paperin kammo, tai kirjoittajan lukko, mutta onko kukaan tutkinut mistä tuo tunne tulee? Mikä on se näkymätön seinä, joka ajoittain nousee eteen, jonka yli ei pääse, jota ei voi kiertää, mutta jonka läpi ei tule mentyä, ennen kuin on aivan pakko?

Olen kirjoittanut paljon, yleensä aina tekstiä josta pidän, johon tunnen jonkinlaista mielenkiintoa, tai rakkautta, vaikka editoisin sitä viidettätoista kertaa. (Joitain tekstejä tulee editoitua melko paljon, ennen kuin ne kelpuuttaa julkaistavaksi).


Mutta, kun löydän itseni kiertämästä konetta, joskus jopa kuukausia!? Ilman että istun alas ja avaan tiedoston, en voi olla miettimättä mistä tuo magneetin hylkimisreaktion tapainen tunne tulee. Ihan kuin kone olisi magneetti ja minä toinen ja me vain emme pysty ottamaan kontaktia. Kun tuo vaihe menee ohi, kone suorastaan imaisee minut näytön ääreen.

Kuluvana syksynä olen useammin, kuin kerran ohittanut tuon tunteen. Istunut vain koneelle, avannut ensin facebookin (huijatakseni itseäni) lukaissut lehdet ja postit ja sitten avannut tiedoston ja alkanut kirjoittaa. Ja huomannut, että kirjoittaminen sujuu, ilman mitään kitkaa.

Saman tunteen koen maalatessani. Tällä hetkellä kun kirjoitan paljon, siirrän ja siirrän pensseliin tarttumista, jos millä syin. Vaikka tiedän, että kun tartun siveltimeen ja otan paletin ja värit kauniisti käteen, maalaaminen kyllä sujuu.

En niinkään kaipaa vinkkejä, miten selättää tuo tunne, vaan ymmärrystä, mistä tuossa tunteessa on kysymys? Mistä tulee tuo vastustus, vaikka kokemus rohkaisee tekemään, ja tiedän nauttivani kun aloitan työn.

Ihmismieli on kummallinen, paljon on tutkimatonta ajatusten syntymekanismeissa, ja siinä kuinka ne hallitsevat käytöstämme.

Esimerkkinä otettakoon se kun olin vieraan töissä. En koskaan myöhästynyt, en pullikoinut esimiehelle, vaikka joudun heräämään ennen kukonlaulua, en "karkaillut" työpaikalta, tekemään jotain hauskempaa. Mutta nyt kun istun koneen äärelle töihin, ilman esimiestä, ilman työsuhdetta, en millään saa pidettyä pyllyä penkissä edes viittä minuuttia, ilman että ajatukseni karkailevat aivan muualle?


Tuon täytyy olla pelkästään sisäsyntyistä, aivojeni ilkeilyä, alitajuntani tiedostaa, etten ole vastuussa kenellekkään juuri nyt. (Olen kyllä vastuussa sinne ja tänne, mutta vasta myöhemmin, kun työni olen tehnyt) Tässä hetkessä saan päättää työjärjestyksen ja aikataulun.

Olen kuullut useiden kirjailijoiden sanovan, että tekevät töitä työpäivän, tauottavat sen kellon mukaan, jotta luovat alitajunnalle "rajat" jolloin ei hilluta miten sattuu.


Entä jos kehitettäisiin ammattikunta, joka toimisi "vapaasti työskentelevien" esimiehinä. Ikäänkuin pomoina, joille ei pullikoida, joiden jatkuva seuranta pakottaisi tekemään töitä, työaikana?

Hmm.. Tuon henkilön pitäisi olla joku tuntematon, ei läheinen ihminen. Joku jolla olisi sopivasti auktoriteettiä, niinhän ne pomot töissäkin ovat etäisiä ja "poissa" jossain... riittäisikö alitajunnalle pelkkä tieto siitä, että pomo on jossain olemassa, ja työt tulisi hoidettua.

Mene ja tiedä, mutta työaikaa alan soveltaa. Ei niin, ettenkö iltaisinkin kirjoittaisi, mutta ehkä on järkevää rajoittaa kirjoittaminen 08.00-18.00 väliselle ajalle. Muuten kirjoitan itseni piippuun ja otan omin lupineni rokulipäiviä... kun ei ole sitä, jolle olisi tilivelvollinen tekemisistään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti