21.9.2016

Vaeltelu ja luovuus



Päämäärätön vaeltelu on mukava tapa herätellä luovuutta. Aamurutiineihini kuuluu kävely pitkin poikin pihamaata. Usein otan kupin kahvia mukaani, vaikkakin sisään palatessa huomaan kahvikupin unohtuneen matkan varrelle. 

Pääni on täysin tyhjä kun astun ulos, mutta pian huomaan kuihtuneen kukan, joka pitää nyppäistä pois tai kurkun joka pullistelee valmiina lehtien alla. Pihamaalla harhaillessa ajatukset poikkoilevat avoimesti. Ideoita kimpoilee sinne tänne, jotkut niistä katoavat yhtä nopeasti kuin heräsivät, toiset jäävät kypsymään ajatusten laitamille. 

Olen siitä onnellisessa asemassa että asun maalla, täällä on tilaa vaellella. Kuunnella tuulen rapsuttelua putoavissa haavanlehdissä, harakan naurua puiden latvuksissa. Eilen ihailin vartin, kuinka kurjet kerääntyivät talon yläpuolelle. Ottivat korkeutta, ennen kuin järjestäytyivät suureen auraan ja suuntasivat kohti merta.

Kirjoittaessa tulee usein kohta, ettei tiedä mihin suuntaan olisi järkevä jatkaa tarinaa. Vaihtoehtoja on joko liikaa tai liian vähän. Noissa kohtaa nousen koneen ääreltä, vedän lämpimät vaatteet päälleni ja astun ulos. Ongelma on päällimmäisenä ajatuksissani, mutta pian ulos päästyäni se on jo kutistunut käsitettäväksi. Alan hahmottaa missä tekstin ongelma on, miten lähestyä sitä ja miten selättää ongelma, joka koneella ruutua tuijottaessa alkoi ahdistaa.

Vaikka olen harhaillut tätä tonttia ristiin rastiin jo muutaman vuoden, tuntuu että joka päivä löydän uusia kuvakulmia. Silmä lepää maisemassa jota en aiemmin huomannut. Kuvatessa hauskinta on katsoa kameran linssin läpi tuttua näkymää, rajata kuva uudella tavalla ja huomata olevansa uudessa ympäristössä, keskellä kotipihaa. 

Milloin viimeksi kuljit aistit avoinna tutussa maisemassa? 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti