13.8.2016

Novelli viikossa: Torstai ja Perjantai

Viikko on lyhyt aika. 
Perjantai tuli nopeasti, sattuma ohjasi tutustumaan Paanukirkkoon.

Novelli viikossa, ei se ihan valmiiksi viellä tullut, mutta ensimmäinen versio on tukevasti kasassa. 

Kirjoittaminen on työtä, siinä kuin muukin työ. Toki se on suhteellisen vapaata suunnittelun, hahmottelun ja raakatekstin kirjoittamisen ajan, mutta kun siirtyy muokkausvaiheeseen, sääntöjä riittää. Eikä niitä voi oikeastaan ohittaa, jos haluaa luettavaa tekstiä. Kielenhuolto on tärkeää, vaikkakin aika tylsää.

Vaikeutensa tekstin työstämiseen tuo se, että omalle tekstille tulee nopeasti sokeaksi. Näytöltä lukiessa virheet vain häviävät, aivojen lukiessa sanoista vain ensimmäisen tavun, jos sitäkään.

Kuukauden tai parin päästä tulostettua tekstiä lukiessa, virheensä näkee taas hiukan selvemmin. Itse luen ääneen tekstejä, jotta "tunnen" missä lauserakenne ontuu, tai dialogi on epäuskottavaa.

Joskus on käynyt niin, että olen haudannut tekstin "liian pitkäksi aikaa". Avatessani tekstin uudelleen, olen epävarma, onko se omani, vai kopioitu jostain. Nuo ovat harjoituksia joita teen, kokeilen kirjoittaa jonkun toisen kirjailijan "tyylillä" ihan kuten taiteilijat matkivat vanhoja mestareita, oppiakseen tekniikoita. Olen kirjoittanut Jane Austenin ja Ernest Hemingwayn tyyliin, kokeillut Päätalomaista pikkutarkkaa kerrontaa ja Arto Paasilinnan humoristista tyyliä.

Silloin kun oma teksti alkaa tuntua toisen kirjoittamalta, jotenkin raikkaalta ja puhtaalta, tiedän kirjoittaneeni hyvin. Toisaalta vuosia "omaa tyyliäni" etsittyäni, en tiedä onko se hyvä vai huono asia, ettei tunnista tekstiä omakseen.


Oma tyyli on kaksipiippuinen juttu. Toisaalta sitä pitäisi kirkastaa ja kehittää niin, että voisi olla ylpeä omasta uniikista tavastaan tehdä asioita. Kirjoittaa, maalata, ommella, rakentaa puutarhaa. Kaikissa noissa näen oman käteni jäljen, jotain mikä on minusta ja erottaa tekemiseni muiden tekemisistä. Se että oma tyyli (se tapa piirtää käppyröitä paperille, puhelimessa puhuessa tms.) siihen on kasvanut, niin että yleensä se tuntuu vain tahralta kaiken päällä.


Kokonaan tuosta tahrasta ei pitäisi edes yrittää irti, mutta miten sen kiillottaisi niin, että osaisi itse arvostaa sitä, mikä minusta tulee kaikkeen tekemääni?


Paanukirkossa käynti rauhoitti räpiköivää mieltä. Hirsien hiljaisuus, aurinko, syksyn tuntu ilmassa. 
                                                                      

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti