16.8.2016

Natalie Goldberg: Lukeva mieli


Kuten kuvasta näkyy, kirja alkaa olla hiirenkorvilla. Tätä olen lukenut, paljon. Uudestaan ja uudestaan, ja aina kun olen tovin kirjoittamatta ja kaivan kirjan esiin, se tuntuu uudelta, ymmärrän ohjeet eri valossa.

Jossain puhuttiin "tasannevaiheista". Aina kun oppii jotain, sen voi soveltaa kirjoittamiseen, mutta jos vain kirjoittaa, eikä muista elää, ei kasva kirjoittajana. Kun on välillä kirjoittamatta ja palaa kirjoittamisen ääreen, huomaa oppineensa tai ymmärtävänsä jotain enemmän kuin aiemmin. 
Vähän sama kuin hyvä elokuva. Kerron huomenna tähän liittyvän kokemuksen elokuvasta Minun Afrikkani, mutta nyt siis Natalien oppeihin.

Kukapa meistä ei olisi joutunut ainekirjoitustunnilla kirjoittamaan aiheesta: Mitä teit kesälomalla. Tällä tai ensiviikolla tuhannet oppilaat kirjoittavat aiheesta, tuhansissa Suomen kouluissa.
80-luvulla minäkin kirjoitin tuon aineen, joka syksy. Yritin poimia poimin kesälomasta kohtia, joista voisin kirjoittaa, niin että opettaja ja kaverit saisivat käsityksen että kesäni oli täynnä seikkailuja. Yleensä kesäni kuluivat nuorempia sisaruksia hoitaen, äidin ollessa töissä. Yöt kuluivat tv:tä tuijottaen, tai lukien ja no niistä ikävistä asioista, joita minunkin lapsuuteeni mahtui, en välitä kertoa. Eikähän niitä voinut aineeseen kirjoittaa. 

Se kesä kun pääsin enoni luo Ruotsiin kahdeksi viikoksi, laivamatka, uudet farkut ja kengät, jotka äiti kiireessä kävi ostamassa, koska lähtö tuli täysin "ex tempore". En muista ehdottiko äiti, vai eno matkaa, mutta se että siitä tuli totta! Hämmensi, jännitti, tuntui epätodelliselta, miltei lottovoitolta. Todellisuudessa tarkoitus kai oli, että siskoni ja minä menisimme hoitamaan nuorempaa serkkutyttöä. Hoitaminen taisi kuitenkin jäädä leikkimiseksi hänen kanssaan. 
Tuona syksynä tunsin jännitystä kirjoittaessani ainetta, kerroin miten olin kiipeillyt omenapuussa, hoitanut ponia, syönyt kirjavia jäätelöitä, joissa oli kaksi tikkua. Kuinka vanhemmat serkkupojat leikkivät "hirttäjäisiä" ja hirttivät serkkutytön nuken pönttöuunin peltin kahvaan. Tuon yhden kerran muistan, että kirjoittaminen ei tuottanut päänvaivaa, kuinka saisin aineesta todellisuutta jännittävämmän. En muista kirjoitinko siitä, että eno ei ottanut laivalta hyttiä, koska hänellä oli chevy van, nukuimme autossa autokannella, mikä oli laitonta ja hyvin jännittävää.



Josta päästään tähän. Edelleen jätän kirjoittamatta asioita, jotka loukkaavat jotakuta. Yritän surffailla "en loukkaa ketään" vyöhykkeellä, mutta se on vaikeaa. Luulen että se olisi mahdotonta, jos kirjoittaisin faktaa omasta elämästäni. Ehkä tämä on yksi syy, miksi kirjoitan romantiikkaa. Siihen voi ujuttaa omia kokemuksia, hyviä ja huonoja, ilman että kukaan tunnistaisi tarinasta suoraan itseään.

Kirjoittaessa pitäisi unohtaa nuo "loukkaanko jotakuta" ajatukset ja kirjoittaa. Muokkaus vaiheessa voi sitten kadottaa todellisuuden tarinaan, niin että tuosta ongelmasta pääsee. Tämä vaatii omalla kohdallani vielä harjoitusta ja paljon lisää rohkeutta.



Tämän alla olevan kohdan poimin, koska koen että juuri näin, tekstille on annettava tilaa liikkua. Vaikka tarinan rungon olisi hahmotellut tarkasti, jos tarina lähtee rönsyilemään, rönsyt on parempi kirjoittaa ylös. Ne voi poistaa viimeistelyvaiheessa, jos rönsyjä on liikaa. Kirjoittamatta jättäminen, jättää rönsyt heilumaan aivoihin, niin että häiritsevät kirjoittamista.


Jokainen teksti sisältää paljon kirjoittajan omia kokemuksia, näin olen ymmärtänyt, myös lukiessani. Luen usein tarkoituksella saman kirjailijan useamman teoksen peräjälkeen, mieluiten varhaisemmasta tuotannosta kohti uudempaa. Yritän etsiä tekstin takaa ihmisen, joka tarinan loi. Samoin elokuvissa huomaan etsiväni näyttelijää roolihahmon sisältä. Kun löytää ihmisen, tulee onnistunut olo, ihan kuin sillon kun arvasi oikein Dame Agathan kirjan murhaajan.


Tässä otteessa käsitellään samaa aihetta, kirjoittajan näkökulmasta, pitää käydä omissa muistoissa hakemassa todellista tietoa, jonka voi liittää tarinaan. Vaikka google on kirjailijan oiva apulainen, kertoen tarkkoja yksityiskohtia asioista, kaikkea ei voi googlen kautta löytää. Toisten kokemuksia ei voi kirjoittaa eläväksi, ellei astu tuon ihmisen asemaan ja mieti, miltä tilanne tuntuisi. Missä tunteet syntyvät, mitä niistä seuraa, miten reagoisin tilanteessa ja mihin kaikki lopulta voisi johtaa. Kannattaa miettiä useampi erilainen vaihtoehto loppuratkaisu. Esimerkiksi jos kirjoittaisin matkustamisesta junassa, ilman matkalippua, voisin miettiä lopun jossa jään kiinni, toisen jossa en jää kiinni ja kolmannen jossa jään kiinni, mutta pääsen "livahtamaan" tilanteesta. Toki tarinaan vaikuttaisi myös se, kirjoittaisinko liputtoman matkustajan, konduktöörin vai sivusta katsojen näkökulmasta.


Tälle kirjalle antaisin kirjoitusoppaiden kunniakirjan. Kirjan avulla oppii lukemaan, niin että pystyy tutkimaan rakennetta tarinan takana, yksilöimään miksi teksti on sujuvaa tai ei jaksa kiinnostaa. Kun pystyy ratkomaan tarinan rakennetta, pystyy myös rakentamaan palikoista oman tarinansa. Kirjoittaminen lakkaa olemasta keinumista luovuuden ristiaallokossa. Kirjoittamisesta tulee loogista ja tarinaa voi ohjailla, luovuus on toki kaikessa mukana, mutta tarina ei ajelehdi epämääräisenä, puuskittaisena ja pelottavan kurittomana sinne tänne.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti