18.8.2016

Minun afrikkani

Kuuluu elokuviin, joista olen poiminut ohjeita romanttisen tunnelman kasvattamiseen. Olen katsonut elokuvan lukemattomia kertoja, ja yllätyn aina uudelleen, löytäessäni uusia yksityiskohtia, vihjeitä, joita en aiemmin ymmärtänyt.


Ensimmäisellä kerralla pidin elokuvaa romanttisena elokuvana, ja melko huonona sellaisena, koska vaimo-ihminen ihastui toiseen mieheen ja elokuvasta jäi puuttumaan onnellinen loppu. Olin vihainen koska Denys Finch Hatton (Robert Redford) halusi pitää vapautensa.

Myöhemmin olen ymmärtänyt että ne rakkaustarinat, joissa ei ole onnellista loppua, jäävät askarruttamaan mieltä enemmän. Onnellinen loppu on valmiiksi pureskeltu, siinä ei ole mitään mikä jäisi kutkuttamaan ajatuksia, mitään minkä vuoksi pitäisi miettiä omaa suhtautumista asiaan vastaavassa tilanteessa. 


Karen Blixen (Meryl Streep) suuttui miehelle, hääti tämän elämästään ja eleli yksin, katkerana....
Nuorena tyttönä ajattelin että tuo katkeruus on ihan oikein miestä kohtaan. Mies oli väärässä, rakkauden pitäisi olla sitä, että ollaan enemmän yhdessä kuin erossa. Todellisuudessa se yhdessä vietetyn ajan määrä, ei suoraan vertaudu rakkauden määrään.



Kun katsoin elokuvan uudelleen kolmikymppisenä ja vielä nelikymppisenä, aloin ymmärtää enemmän mistä elokuvassa on pohjimmiltaan kyse. Ihmisten erilaisista odotuksista toistensa suhteen. Toista ihmistä ei voi pakottaa pysymään luonaan. Pakottaminen saa rakkauden kohteen vain rimpuilemaan itsensä irti tilanteesta.



Myöhemmin luin kirjan. Sen luettuani sain paljon lisätietoa tarinan takaa.

Kirja käsitteli paitsi siirtolaisuutta, myös ihmisen ikävää synnyinmaahansa ja sitä miten vuosien jälkeen juurille palattua, tunteekin olonsa juurettomaksi, koska ei kuulu enää kumpaankaan kulttuuriin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti