10.4.2017

Editointia editointia

Puolivälin yli, väkisin vääntäen. Miksi kirjoittaessa tulee aina kohta, kun tekisi mieli vain unohtaa koko kirjoittaminen, poistaa tekstiin liittyvät tiedostot koneelta ja leikkiä, ettei koskaan aloittanutkaan.

Olen siis jumissa, ollut jo useamman päivän. Hakkaan päätäni seinään, olen tyytymätön kaikkeen mitä kirjoitan, näen kokonaiskuvan, mutta kirjoittaessa se karkaa ja saan aikaan pelkkiä plaa plaa lillukanvarsia.

Kokonainen kirja on vaikea hallita yksikkönä, pitäisi jakaa pienempiin osiin. Keskittyä lukuihin, koko kirjan sijaan. Päättää mistä luku alkaa, mihin loppuu ja mitä HALUAN luvussa tapahtuvan. Ja kirjoittaa asiat tekstiksi.

Kun istun koneelle, näen pelkkää tyhjää. Vaikka olisin kirjoittanut listan asioista, jotka haluan liittää tekstiin, pää humisee kuin lehdetön metsä kevättuulessa.

Pelkään laittaa tekstiä sivuun. Tiedän että se on käynyt liian tutuksi ja osa sen huonommuutta johtuu tuosta tuttuudesta, mutta jos nyt siirrän tekstin hautumaan, en palaa sen ääreen ehkä koskaan. Koneeni on täynnä hienoja alkuja, mutta vähemmän upeita ehyitä ja kokonaisia tarinoita.

Joten jatkan pakertamista, vaikka ryppy kulmien välissä syvenee, ahdistaa ja turhauttaa. Pelottaa, saanko kasaan kokonaista tarinaa. Kannesta kanteen kirjoitettua kirjaa.

Jotain hyötyä näistä päivistä on, sain suorittua melko ison rankaläjän tulevaa haketusta varten. Fyysinen raskas työ tässä kohtaa tuntuu lohdulliselta, jos en saa kirjoitettua, saan sentään aikaan edes jotain.

Rankaläjän oikomisen lisäksi olen kuljeskellut tonttia edes takas ja ympäri. Pihasuunnitelma alkaa hahmottua. Olen sekä innoissani, että peloissani senkin suhteen. Kun aloittaa jotain suurta, on hyvin epävarmaa saako suunnitelman toteutettua, sellaisena kuin halusi. Ehkä tuon vuoksi, en ole koskaan aloittanut mitään kovin suurta ja elämäni on ollut varsin pientä.






23.3.2017

Kirjansidonta

Tällainen päiväkirjasta tuli. Kannet ja kirjan sivut värjäsin kahvilla. Kansikuva tulosteen väritin geelikynillä.

 

Etulehdelle halusin kompassin ja pääskyn, koska niillä on merkitystä itse kirjassa. 

Tämän aukeaman näin unessa täysin selkeänä. Koska kaupassa oli vain muumikiiltokuvia, täytyi ruusun kuva värkätä itse. Sivut ovat kahvilla värjättyä tulostupaperia, johon tulostin ensin viivat. 

Muutamia muita kauniita kuvia tein ihan vain omaksi ilokseni.

Seuraava vaihe on täyttää päiväkirja, päähenkilön ajatuksilla. Nyt yritän päättää ja lopullisesti lukkoon lyödä, mistä ja mihin vuoden aikaan tapahtumat saavat alkunsa ja mikä on viimeisen merkinnän päivämäärä.

Mukavaa alkavaa viikonloppua, myrskyn keskeltä. - Satu


21.3.2017

Tiedätkö tunteen

   Kun herää keskellä yötä, eikä uni enää tule. Tarinan hahmot alkavat huudella korviin, "ei sitä noin pitänyt kertoa, vaan näin." Ensin yrittää kääntää kylkeä, tyynyn vilpoista puolta. Ja lopulta, kun ei ole vuoteen vieressä kynää ja vihkoa antaa periksi ja antautuu kuuntelemaan, mitä heillä on kerrottavaa.

- Minä en asu siellä, vaan täällä, tällaisessa asunnossa, seuraa minua.
   Ja minä seuraan, katselen ympärilleni ja nyökkäilen, niin juuri. Tämän takia hän halusi että näen asunnon.

   Viime yönä, koko tarina henkilöitä lukuun ottamatta heitti melkoista kuperkeikkaa. Viideltä nousin, keitin kupin kaakaota ja tein sämpylän, kirjoitin ylös kaiken, mikä oli päässäni pari edellistä tuntia pyörinyt. Sen jälkeen menin vielä vuoteeseen, kirjoitin puolituntia ajatuksiin ilmestyviä kuvia, ennen kuin sain heiltä viimein luvan nukahtaa.

   Kun heräsin tiesin mitä minun täytyy tehdä, kirjoittamisen lisäksi. Näin hyvin selkeän kuvan unessa. Päiväkirjan, päähenkilöni päiväkirjan. Tiedän etten löytäisi sopivaa kirjaa viikossa tai kahdessa, joten se on tehtävä itse. Onneksi olen muinoin käynyt käsi-ja taideteollisuuden joten kirjan sidonta onnistuu.



Nyt siis sidon päiväkirjan, ja täytän sen päähenkilöni ajatuksilla, muistoilla ja toiveilla. 

Joskus kirjallinen työ, on kaikkea muuta kun kirjoittamista.




18.3.2017

Alkuun en uskaltanut kertoa

Olin päivittämässä blogia jo alkuviikosta, mutta hillitsin mieleni. Oli kyse ensimmäisestä päivästä. Nyt päiviä on takana neljä, joten uskallan hiiskahtaa asiasta. Olen käynyt tekstiä läpi 10 000 sanan päivävauhtia. Joten koko tekstin läpikäynti vienee viikon.

Tämän jälkeen kirjoitan vielä muutaman puuttuvan kohdan ja tarkastan kokonaisuuden "toimivuuden" jotta voin antaa kirjan parille "kirjastoihmiselle" luettavaksi. :) Mikäli tarina heitä kiinnostaa.

Tuon jälkeen joko, teen taas korjauksia tai tarjoan lukuelämystä kirjoista kiinnostuneille koelukijoille.

Tuntuu oudolta ja hyvältä, että projekti alkaa olla yksin pakertamisen osalta loppusuoralla.

14.3.2017

Päivä kuvina


Maanantai oli tasaisen sumuinen päivä, maailma näytti kadonneen piha-aidan takaa. Aamuni aloitin kuten aina, kupillisella kahvia. Usein keitän myös puuroa. Sen jälkeen asetuin koneelle ja editoin hetken, kunnes keksin että on kylmä. Hain puita ja laitoin tulet leivinuuniin. Kääntyessäni leivinuunin edestä, huomasin että astiat täytyy tyhjentää koneesta. Sitten palasin koneelleni, mutta pääni tuntui tyhjenneen, joten turvauduin kirjoitus oppaaseen, kynään ja paperiin. Sen jälkeen työ taas imaisi mukaansa niin, että melkein unohdin syödä. Illalla vielä juttelin sekä paprikan taimille, että kissoille, loikoilin tv:n ääressä ja pelasin facebook pelejä. 

Sellainen oli maanantai




13.3.2017

Aina kun kirjoitan

Opin jotain uutta. Joka kerta, joka tarinan yhteydessä.

Usein tuntuu siltä, että harpattuani seuraavalle portaalle, ihmettelen, miksi en ole ymmärtänyt tätä aiemmin? Muistan kuinka joku, on maininnut asiasta, tai olen lukenut siitä jotain, mutten ole sisäistänyt asiaa.

Sitten, yks kaks sisäistän ja kirjoittaminen tuntuu himpun verran järjellisemmältä, tunnen hetken verran lievää iloa. "Tämän kun ymmärsin, ehkä nyt saan tekstin valmiiksi."

Olen nyt käynyt läpi NaNoWriMo:n aikana kirjoittamani kirjan kahteen kertaan. Tänään laitan pillit pussiin editointi Vol. 2. osalta.

Ei kirja ole valmis, ei likikään kustantamolle lähetys kunnossa. Huomenna aloitan seuraavan vaiheen. Nyt kun tarina viimein alkaa olla kutakuinkin kasassa, ontuvat kohdat tarkennettu, osa poistettu, osaa paksunnettu, on aika kirjoittaa puhuvat päät ja kaikkien päiden kaikki ajatukset ylös.

Aiemmin olen puurtanut kirjaa aina luvusta 1 eteenpäin, pyrkinyt liian täydelliseen lopputulokseen liian varhain. Tuosta johtui, että puolivälissä jos huomasin että punainen lanka katosi, en pystynyt korjaamaan alkua. Olin kirjoittanut henkilöt ja tapahtumat liian tarkasti valmiiksi, jotta olisin enää osannut muuttaa niitä.

Tarinat jäivät ontuviksi, kesken, tai julkaistiin hutaistuina.

Tällä kertaa kirjoitan kaikkien kaikki ajatukset esiin. Kirjoitan massiivisen paljon dialogia, koska se on itselleni helpoin lähestymistapa tarinoidessa. Dialogin kautta pääsen helpoiten ihmisen mieleen, miehen, naisen tai lapsen pään sisään, miettimään hänen mielipiteitä, mielialoja, pelkoja ja toiveita.

Neljännellä kertaa, kun koko tarina alkaa olla jo luja kuin kiinan muuri, mutta huonosti kirjoitettu, kuin... nämä blogitekstit :) joita en tapaa korjailla.

Neljännellä kierroksella muutan dialogeista osan toiminnoiksi, ajatukset nähtäviksi, karsin "selitykset" minimiin ja teen henkilöistä eläviä, kokevia, näkeviä. Jäljelle jäävät dialogit tiivistän ja selkeytän.

Vasta tuossa kohtaa mietin, mitkä kohdat kirjoitan kaikkitietävänä, mitkä jonkun ihmisen kautta.. tai kuinka missäkin kohtaa.

Kun tuo neljäs kirjoitusurakka on ohi. Hautaan tekstin kuukaudeksi. Sitten voisin lukaista sen, korjata kirjoitusvirheet, nimet ja muut pienet yksityiskohdat oikein ja luetuttaa tekstin jollakulla...

Siihen asti tämä kaikki on hyvin yksinäistä puurtamista. Milloin olen tuossa kohtaa? Ei mitään tietoa, toivottavasti ennemmin kuin myöhään. 

12.3.2017

Keväthuuto

Päivät ovat ihanan aurinkoisia. Tekisi mieli huutaa Ronja Ryövärintyttären kevät huuto, mutta ehkä maltan mieleni.

Editointi jatkuu. Viimeinen viikko on ollut vaikea. En oikein tiennyt kuinka jatkaa ja mihin suuntaan, tekstin kanssa. Perjantaina viimein löysin uuden polun pään, jota lähteä seuraamaan.

Tarinan runkohan on ollut kasassa jo marraskuussa, mutta viimeinen kolmannes on ollut hutera kuin silta, jossa on vain joka toinen lauta. Aina tuolle huteralle osalle eksyessä, itsetuntoni kolisi korkeuksista kuoppaan, ja tunsin epätoivoa ja ahdistusta. "Saako tästä oikeasti kirjaa?"

Tämä kohta on vaikea, koska sanoja on jo valtavasti kasassa, osa ehkä hyvää, suuri osa vain puhuvia päitä, tai ajatuksia, mitä kussakin kohtauksessa pitäisi tapahtua. Ei haluaisi poistaa niin paljon turhaa, kuin tietää turhaa olevan. Kuitenkin tietää että turha on poistettava, jotta kulkeminen helpottuu.

Siltavertausta käyttäen, jos jätän ne lahonneet mädät laudat sillalle, joudun joka askeleella ylittämään esteen ja kulku vaikeutuu. Täytyy siis luopua lahoista laudoista ja tutkia sitä osaa, mikä jää jäljelle. Onko se riittävän vahva, jotta sen ympärille kannattaa kasata loput tarinasta.

Kirjoitan kohtausluettelon uudelleen. Alkuperäisiä kohtauksia jäi kolmisen sataa, jonka jälkeen pikaisesti laskien luulen että tarvitaan vielä parisataa täysin uutta kohtausta. Tämän vaiheen tarkoitus on saada nuo parisataa kohtausta puhuvina päinä ja pikaisina luonnoksina tarinaan.

Ja sitten lepään päivän tai pari.. ja alan tutkia, mitä on puhuvien päiden takana, miten kohtaukset rakentuvat, mitä haluan kullakin kohtauksella tuoda esiin, ja miten kohtaukset liittyvät suureen tarinaan.

Tarkennan kunkin luvun ydinkohtauksen, ja sen kulkeeko tarina noiden ydinkohtausten (sillan tukipuiden) päällä uskottavasti ja tukevasti.

En osaa arvioida aikaa, kauanko tämän kirjan valmistuminen vaatii aikaa. Tuntuu että aina kun asetan itselleni deadlinen, alan venkuroida työntekoa vastaan. En halua tuijottaa tekstiä, en uskalla viedä sitä eteenpäin.

Mutta nyt kun tiedän taas, mitä minun pitää tehdä. Voin asettaa itselleni tavoitteita, (deadlineja) kunkin työvaiheen loppuun saattamiseksi.

Olen kirjoittanut paljon, suuren osan mututuntumalla, pikaisesti tarinan kasaan kyhäten, editointi on ollut koristemaalausta, kirjoitusvirheiden korjaamista. Ei tällaista puurtamista.

Miksi nyt näin?

Olen päättänyt olla kirjoittamatta koskaan mitään, yhtä monta kertaa kuin olen hylkyjä saanut. Tällä kertaa en aio saada hylkyä.

Tänään olen tutustunut syvemmin aiheeseen itsehillintä, katsottuani dokumentin. Itsensä johtamisessa on pitkälti kyse itsehillinnästä. Jotta tämä kirja tulee valmiiksi, minun on johdettava itseäni tehokkaammin, jotten karkaile kirjoittamisen äärestä, milloin milläkin tekosyillä.